Äitini asui erilaisessa maailmassa kuin minä. Maagisessa, omaa kieltään puhuvien esineiden maailmassa. Vältin astumista hänen kaukaisten tarinoiden ja tuoksujen asuttamaan ympäristöönsä. En halunnut olla hänen kaltaisensa. Säikyin hänen liiallista tarrautumistaan perinteisiin, joista tiesin vain hänen kertomustensa tai kotona usein järjestettyjen juhlien verran. Muistan hänen uppoutuneen hämmentäviin rituaaleihin, joiden loitsuilla karkotettiin kotiseutuikävää.

        Kaipasiko äiti todellakin niin paljon maakuntaansa? Omasta mielestään siellä vuoristossa hänellä oli ollut kaikkea. Kotiseudun esiin manaaminen oli kuin suuren ja vieraan Peruksi kutsutun maan sisällä olevan valtakunnan esiin manaamista. Äitini sanoi, että Lima ei haise miltään, ja piti sitä huonona merkkinä. Hänen, kuten minunkin, oli mahdotonta kuvitella maailmaa ilman hajuja ja tuoksuja.

        Vuoristosta 1960-luvulla Limaan saapuneen tavallisen kuusityttärisen perheen esikoisena minun oli oltava nopealiikkeinen. Perheelleni aika oli rahaa. Isällä ei ollut juurikaan muita mahdollisuuksia kuin liittyä ilmavoimiin Hän opiskeli ja kävi töissä samanaikaisesti. Perheen keskustelut liittyivät välittömiin suunnitelmiin siitä, kuinka ylittää kaikkien vastasaapuneiden kohtaamia esteitä pääkaupungissa. Ensin oli avattava polkuja tulevaisuuteen, opittava olemaan kuin muut, kuin limalaiset. Äitini oli pahoillaan, etten syntynyt pojaksi, koska ”tytöt kärsivät paljon”. Tulevaisuuteni oli kuitenkin jo päätetty puolestani; jonain päivänä opiskelisin lakia. Yhdessä edistäisimme perheen asemaa, mutta sen eteen olisi ponnisteltava ja tehtävä töitä herkeämättä.

        Kysyin itseltäni, missä mielikuvitusmaailmassa he oikein elivät. Että olisimme vielä vuorilla, maalaisyhteisössä? Mistä tuli tuo pakottava tarve tuntea olonsa kotoisaksi? Eikö Lima sitten ollut koti? Minä en pelkää Liman hiekka-aavikkoa. Haistan suolan, joka leijuu pelikaanien perässä kesäisin. Rakastan meren aaltoja sitä enemmän mitä oudompia ja kammottavampia ne ovat. Rakastan ilotonta taivasta, josta ei koskaan tipu sadetta. Meteliä. Ihmisiä.

        Kun lähdin Perusta, en koskaan ajatellut, että muistuttaisin lapsuusmuistojeni äitiä. Minulle, samoin kuin hänelle, suurin haaste on yhteyden luominen uuden maaliman kanssa. Vaikka äitini puhui espanjaa, hän oli muukalainen omassa maassaan, samoin kuin minä olen Suomessa. Meitä yhdistää myös epäluulo kadulla liikkumista kohtaan sekä paikallisen ruoan ja sen häkellyttävien tuoksujen ennakkoluuloinen ja itsepäinen hylkiminen. Pahinta kaikesta on kuitenkin yksinäisyys.

        Kesäisin Kolmen sepän patsaan ympäristö muistuttaa Liman toreista, ihmispaljoudesta, kauppiaista ja Perun kaukaisimmista kylistä saapuneista katutaiteilijoista. Ilman häpeän häivääkään he tulevat myymään kaikenkarvaisia purnukoitaan, kertomaan liikuttavia tarinoitaan, lukemaan runojaan pientä juomarahaa vastaan tai kailottamaan laulujaan. Myös täällä, Perusta katsoen kaukaisen Helsingin pienellä aukiolla, musiikki samoin kuin hajut kaikkine viesteineen luovat suotuisan kohtaamispaikan. Kun löydän ystäviä Stockmannin edessä soittavien perulaisten muusikkojen joukosta tunnen itseni äitini kaltaiseksi. Muistan hänen innostuneen ja tarkkaavaisen taputuksensa kotimaakunnasta peräisin oleville muusikoille Liman meluisella torilla. Joillekin tämä vertaus saattaa kuulostaa liioittelulta. Mitä yhteistä voi olla Kolmen sepän patsaalle kokoontuneilla ja latinalaisamerikkalaiselle toripahaselle saapuneilla ihmisillä?

        Maani koki 1960–luvun alussa voimakkaan muuttoliikkeen maalta pääkaupunkiin Limaan. Perusteltuja syitä oli paljon: ihmiset etsivät parempia elinoloja, koulutusta ja työpaikkoja. Kahden vuosikymmenen, kiihtyvän väkivallan ja lukemattomien pettymysten jälkeen moni hylkäsi koko maan pitkälti samoista syistä. Joitakin maastamuuttajia aiemmin koettu juurien traumaattinen irti repäiseminen on auttanut kotoutumisessa uuteen yhteiskuntaan, toista taas ei.

        Kolmen sepän patsaan rituaali ei ole vain perulainen. Se saa ekumeenisia vivahteita, kun ihmiset maailman ääristä kokoontuvat aukiolle. Kurdit osoittamassa mieltään. Somalit ystävineen. Musiikin houkuttelemat latinot ja kauniit turkkilaisnuorukaiset tuoppi kädessään. He tarjoavat kasvot uudelle Helsingille, jonka toivon kunnioittavan myös kaukaa saapuneiden asukkaidensa erilaisuutta. Lima on esimerkki pirstoutuneesta kaupungista, joka kieltää itsensä eikä suostu hyväksymään uusia tulokkaitaan.

        Asuttuni neljän vuotta Helsingissä saatan valittaa sitä, että ruoka on liian makeaa, talvet ovat pitkiä ja pimeitä ja että kesäisin juopot eivät anna minun istua rauhassa uuden kotikaupunginosani Kallion puistoissa. Saatan valittaa monesta asiasta, mutta olen tyytyväinen, että olen yrittänyt sopeutua tähän erikoiseen, muttei mahdottomaan suomalaiseen tapaan elää. Äidiltäni kului vuosia saada tolkkua Liman kaoottisesta elämänmenosta. Hänen pyyntönsä mukaisesti minun on muistettava hänen taistelunsa sen puolesta, että hän kykenisi tasaveroiseen vuoropuheluun toisten ihmisten kanssa. Kahden maailman, vanhempieni idealisoidun kotimaakunnan ja Liman, välissä kasvaminen on kenties auttanut minua. Suomessa on ollut hyödyllistä kuunnella toisten maahanmuuttajanaisten kertomuksia saavutuksistaan ja turhautumistaan. Suomalaisten kanssa keskusteleminen on auttanut tulkitsemaan heidän vaiteliaisuuttaan, joka on joidenkin mielestä sietämätöntä, ja hylkäämään typeriä stereotypioita, joiden mukaan suomalaiset ovat tällaisia ja perulaiset ja muut ulkomaalaiset taas tuollaisia. Minut on usein asetettu muottiin, joka tekee kaikista latinalaisamerikkalaisista naisista samanlaisia. Helliä, perhekeskeisiä ja seksikkäitä. Taitavia tanssimaan.

        Työskennellessäni katolisen seurakunnan oikeusaputoimistossa Limassa totuin käsittelemään tapauksia niin sanotusta tosielämästä. Useimmiten kyse oli köyhistä naisista, jotka etsivät ilmaisen oikeusavun kautta ratkaisua ongelmiinsa. Täällä Helsingissä minä en enää ratkaissut juridisia kysymyksiä, vaan oma pääni oli täynnä kysymyksiä, ongelmia ja pelkoja. Tässä maassa, jossa yksi arvostetuimmista oikeuksista on oikeus tasa-arvoon, vuosi kuvitella, että myös ulkomaalaiset naiset ovat turvassa. Näin ei kuitenkaan ole. He voivat joutua seksuaalisen häirinnän sekä ulkomaalaisuudesta että naiseudesta johtuvan syrjinnän kohteiksi.

        Erityisesti kolmannesta maailmasta saapuneiden ulkomaalaisten naisten on usein vaikea samastua suomalaisiin naisiin, sillä kulttuuri - ja koulutuserot voivat kaivertaa ylitsekäymättömiä kuiluja heidän välilleen. Lieneekö siinä yksi syy siihen, että suhteellisen harvat ulkomaalaiset naiset käyttävät naisille avoimia tukipalveluja? Heidän vaikeutensa kasvavat, jos he eivät puhu suomea, ruotsia tai edes englantia, erityisesti jos he eivät ole kotimaassaan saaneet minkäänlaista koulutusta. Monet eivät lue lehtiä, eivät tunne oikeuksiaan, eivätkä tiedä, kenen puoleen kääntyä kriisin yllättäessä. Heidän toimintasäteensä saattaa olla hyvin rajattu. Nämä naiset ovat kaksinkertaisesti syrjittyjä maassa, jossa suomalaiset naiset ylpeilevät tasa-arvollaan.

        Muistan, kuinka äitini pyysi minua lukemaan tai allekirjoittamaan koulun lähettämiä tiedotteita puolestaan. Vaikka olen lukutaitoinen, tiedän tarkalleen, miltä hänestä on tuntunut. Raivostuttaa ajatella, että en kykene vieläkään kunnolla lukemaan itsekseni sanomalehtiä, seuraamaan uutislähetyksiä tai menemään virastoon niin, että tietäisin tarkkaan, mitä minun pitää allekirjoittaa. Toisinaan näen itsessäni äitini sunnuntaitorilla taputtamassa musiikille ja osoittamassa suosiotaan juhlalle, jonka hänen kotimaakuntalaisensa ovat järjestäneet papukaijojen ja keltaisten kukkien kaupustelijoiden seassa. Tämä tapahtuu silloin, kun seison Kolmen sepän patsaan luona hyräilemässä iloisesti kaikkia niitä lauluja, jotka osaan ulkomuistista. Välillä muutan laulujen sanoja, paikkoja ja henkilöitä. Kesti kauan ennen kuin äitini sopeutui Limaan.

Minulta kestää kauan sopeutua Helsinkiin. Minusta on aivan ihanaa, kun äitini sanoo ymmärtävänsä minua.

Roxana Crisólogo Correa