Joitakin vuosia sitten runoilija Doris Moromisato[1] pyysi minulta tietoja isovanhemmistani kirjaansa Okinawa, vuosisata Perussa[2] varten. Vaikka olen okinawalaisten lapsenlapsi, en oikein koskaan ole ollut innostunut selvittämään sukuni juuria. Doriksen pyynnöstä aloin kysellä läheisiltäni ja vierailla isäni ja äitini suvun taloissa etsien päivämääriä, valokuvia ja kaikenlaista tietoa. Siten, tahtomattani, minulle alkoi valjeta, että Okinawa oli paljon enemmän kuin pelkkä saari Japanin eteläpuolella. Toki olin pikkupojasta saakka saanut kuulla, että olla kotoisin Okinawasta merkitsee jotain muuta kuin olla japanilainen. Okinawa oli ollut itsenäinen Ryu Kyun kuningaskunta, sillä oli oma kieli uchinaguchi ja omat kulttuuriset perinteensä. Okinawalaiset – tai uchinanchut – olivat myös erinäköisiä kuin keskivertojapanilaiset, ja Okinawassa harjoitettiin lähinnä maataloutta ja kalastusta.

        Tutkimuksen aikana aloin havaita, että okinawalaisten maahanmuutossa Peruun oli paljon samankaltaisuuksia Perun sisäisen, Andien vuoristosta Liman kaupunkiin suuntautuneen muuton kanssa. Molemmat prosessit käynnistyivät maaseudulla ja talonpoikien parissa, ja päivittäinen köyhyys rohkaisi muuttamaan ja etsimään parempia mahdollisuuksia. Molemmissa tapauksissa myös poliittinen väkivalta (Japanissa toinen maailmansota ja Perussa kaksikymmentä vuotta sisällissotaa[3]) vaikutti maansa paremman huomisen vuoksi jättäneiden ihmisten koko elämään. Yhteistä oli myös syrjintä ja halveksunta, josta kärsivät niin Andeilta tulleet Liman asukkaiden toimesta kuin okinawalaiset japanilaisten toimesta heidän etnisen taustastansa, erilaisen ulkonäkönsä ja tapojensa takia.

        Okinawalaisten syrjintä jatkui Perussa huolimatta siitä, että noin 75 prosenttia Perun japanilaisista maahanmuuttajista on peräisin Okinawasta. Ei ollut sama asia olla japanilainen kuin olla uchinanchu. Isoäitini muistaa vieläkin huonon kohtelun, jota okinawalaiset ja heidän jälkeläisensä saivat osakseen kouluissa, joita japanilaisella yhdyskunnalla oli Perussa. Ne muistuttavat paljon sitä kovin jokapäiväistä rasismia, joka väheksyy andilaista ja Andien kulttuurisia tuotteita monin eri tavoin Perussa.

        Näiden samankaltaisuuksien löytäminen teki minuun suuren vaikutuksen. Siihen asti työni oli ottanut aika paljon viitteitä urbaanista populaarikulttuurista, johon Andien muuttoliike, kulttuurien sekoittuminen ja kaupungin muuttajasektoreiden valtaistuminen olivat jättäneet jälkensä. Nyt viereen aukesi uusi juova, kun henkilökohtainen, läheinen historia yhdistyi tavalla tai toisella ensimmäisiin intuitioihini ja ensimmäisissä töissäni kehittelemiini temaattisiin sekä taiteellisiin kiinnostuksen kohteisiini. Ehkä tämä on taiteen hienoin ja oleellisin piirre: kyky puhua inhimillisen olemassaolon eri tasoista samaan aikaan – kaikista intiimeimmistä ja henkilökohtaisimmista kaikkein julkisimpiin ja poliittisimpiin, tiedostavimmasta tiedostamattomimpaan ja päinvastoin.

        Näin aloitin akryyli- ja öljyväritaulujen sarjan, jossa työstin näitä teemoja[4] – suvun tarinaa, maahanmuuton sankarillisia kasvoja ja sekoittumisen prosesseja isovanhempieni maahanmuuton ja Andien muuttoliikkeen välillä – jotka muuttivat Liman kaupungin pysyvästi. Emme saa unohtaa, että kaikki tämä tapahtui syvän rasismin ja sosiaalisen epätasa-arvon ympäristössä, jossa väheksyntä kohdistui ihmisiin ja ennen kaikkea heidän kulttuurinsa tuotteisiin. Tämä loi hierarkkisen erottelun taiteen ja käsityön, kielen ja murteen, musiikin ja kansanmusiikin, jne. välille. Hegemoninen erottelu määrittelee yhä ison osan meidän poliittisista ja kulttuurisista instituutioistamme.

        Sarjaa maalatessani osallistuin näyttelyyn nimeltä Manos Artesanas (käsityöläiskädet)[5], josta muodostui hyvin oleellinen kokemus minulle. Näyttely toi akateemisen taiteilijan ja käsityötaiteilijan yhteisen työn esille horisontaalisessa ja demokraattisessa suhteessa, ja asetti sen alttiiksi kolonialistiselle katseelle, joka pitää akateemista taidetta parempana kuin populaaria taidetta. Minulla oli onni työskennellä suuren käsityötaiteilijan ja Ayacuchosta[6] muuttaneen Teodoro Ramírezin[7] kanssa. Hänen kanssaan toteutimme apu-alttaritauluinstallaation Kausachcanchicrajmi, ketsuaksi Vielä olemme elossa.[8] Kaikki työpäivät olivat antoisia, ja Teodoron ystävyyden kautta sain mennä lähelle paitsi hänen elämänkokemustaan myös monien muiden kokemuksia omine tarinoineen, joista muodostuu niiden monien Limaan parempaa tulevaisuutta etsimään tulleiden perulaisten matka.

        Olen aina uskonut, että taidetta itseään tärkeämpiä ovat ne motiivit, kokemukset ja ehdot, joita on jokaisen taiteilijan takana ja jotka saavat hänet tekemään taidetta – toisin sanoen hänen elinvoimansa ja -ehtonsa. Näissä riveissä olen koettanut antaa näkökulman, jolla ymmärtää taiteellista prosessiani sen viimeisestä vaiheesta eli valmiista töistä käsin (katso liitteen 1 työt) [9]. Mutta näkökulma menee pidemmälle ja pyrkii paikallistamaan ennen kaikkea niitä prosesseja, joista se syntyy ja joiden kanssa se on vuorovaikutuksessa. Tämä teksti on vain yritys rakentaa näkökulma palasista ja yhdistää se sitten osaksi yhtälailla palapelimaista ja monimutkaista yhteiskuntaa, joka esittäytyy meille samaan aikaan haasteena ja lupauksena.

[10] Jorge Miyagui (1978): Katolisesta yliopistosta valmistunut taiteilija. Lisätietoja: www.jorgemiyagui.blogspot.com y www.jorgemiyagui.com

Takaisin