Suomesta käsin latinalaisamerikkalaisesta musiikista tulee monelle ensin mieleen salsa, samba, panhuilut tai tango. Maanosan musiikkikenttä on kuitenkin ensivaikutelmaa monimuotoisempi.

        Perun voimakkaat sisäiset ja ulkoiset siirtolaisvirrat ovat synnyttäneet kiehtovia kulttuurifuusioita, jotka ilmenevät myös rock-musiikissa. La Sarita –yhtyeen musiikissa perinteiset andilaiset melodiat sekoittuvat afroperulaisiin säveliin ja punkahtavaan rokkiin, höystettynä yhteiskuntakriittisillä sanoituksilla. La Sarita laulaa esimerkiksi poliittisen väkivallan uhriksi joutuneesta maanviljelijästä, ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneestä valtionjohdosta sekä varakkaan valkoisen ja köyhän alkuperäisväestön ristiriidoista.

         La Sarita on nimetty köyhien suosiman epävirallisen suojeluspyhimyksen Sarita Colonian mukaan. Sarita muutti vuorilta Limaan siivoojaksi vuonna 1926, ja kuoltuaan malariaan hänet haudattiin joukkohautaan. Tämä oli ennen Perun suurta sisäistä muuttoliikehdintää, joka moninkertaisti Liman asukasluvun 1960-80 –luvuilla yhdeksän miljoonan asukkaan megapoliksi. Suuri osa vuoriston asukkaista pakkasi nyyttinsä ja suuntasi paremman elämän toivossa kaupunkiin. Moni päätyi kadunkulmiin kaupustelemaan erilaisia kokoon haalittuja tavaroita tai palveluita, ja epävirallinen sektori laajeni.

         Liman valkoisen ja varakkaan kantaväestön mielestä uudet tulokkaat likasivat kaupungin ilmettä. Monet siirtolaiskaupunginosat, invaciones, jäivät kunnallisten palvelujen kuten vesi- ja sähköverkostojen ulkopuolelle. Tämä johti mielenkiintoisiin paikallisesti toteutettuihin itsehallinnollisiin hankkeisiin, esimerkiksi Villa El Salvadorin kaupunginosassa, jossa yhdistyi kaupunkiasuminen ja perinteinen andilainen yhteiskuntasuunnittelu.

         La Sarita koostuu 10 jäsenestä, joista neljä esittää Ayacuchon vuoristomaakunnasta tulevaa perinteistä musiikkia ja tanssia. Lavalle energisyyttä ja katutanssia muistuttavia liikkeitä tuovat kaksi saksitanssijaa, tijeristas, jotka mittelöivät andisen harpun ja viulun säestyksellä. Lisäksi lavalla nähdään usein yhtyeen sanoituksia mukailevia teatterimaisia esityksiä.

         Maaltamuuttajista kertovassa Provinciano III –kappaleessa kaupunkiin saapuu vaatimaton, ponchoon pukeutunut vuoristolainen, joka muuttuu asteittain veistä heiluttavaksi jalkapallopaitaiseksi rikollisjengiläiseksi ja kuolee lopulta aidsiin. Myöskään rikkaiden ja köyhien työnjako ei jää epäselväksi Globalízate-kappaleen (”globalisoi itsesi”) jälkeen, jossa esitellään globalisoijien ja globalisoitujen asema maailmassa.

         La Sarita määritellään usein folk-rockin tai chicha-rockin edustajaksi. Perussa termi chicha viittaa yleensä andilaisen kansanperinteen fuusioituneisiin nykymuotoihin. Musiikin kentällä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi perinteisen andimusiikin ennakkoluulotonta yhdistämistä japanilaisiin sähkökitaroihin tai lenkkitossujen ja vuoriston kansallispukujen yhdistämistä esiintymisasuiksi. Kulttuurisen puhtauden vaalijoiden parissa tämä herättää karvasta mieltä.

        Laitakaupungin köyhien keskuudessa chichan häpeilemätön tapa rikkoa eri tyylisuuntausten rajoja nousi erityisesti 1980-luvulla valtavaan suosioon. Maassa, jonka ihmisistä valtaosalla on hyvinkin erilaisten biologisten ja kulttuuristen perintöjen sekoituksia, fuusiomusiikin tahdissa jammaaminen voi olla vapauttava kokemus. Viime vuosina chicha-musiikki on saanut aiempaa enemmän tilaa myös valtamedioissa. Chicha menee kuitenkin Perussa paljon musiikkia pidemmälle ja voidaan puhua jopa chicha-kulttuurista yleensä.

         Myös Suomessa odotetaan lähivuosina siirtolaisvirtojen lisääntymistä, jos ei muuten, niin hallituksen siirtolaispoliittisilla päätöksillä paikkamaan työvoimapulaa suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Valtakulttuurin ulkopuolelle jäävä sekä heikosti yhteiskuntaan integroitunut väestönosa hakeutuu toimeentulon hankinnassa usein epävirallisen sektorin pariin, etenkin jos hyvinvointivaltion peruspilareita puretaan. Harmaa talous onkin Suomessa 1990-luvun laman jälkeen muuttunut todennäköisesti pysyväksi ilmiöksi.

         Kenties myös Suomessa voidaan tulevaisuudessa nähdä chicha-kulttuurin kehittymistä. Tämä riippuu osaltaan siitä, kyetäänkö Suomessa suhtautumaan avoimesti maahanmuuttajien kulttuureihin. Vieraanvaraisuus ei tarkoita ainoastaan ”toisen” olemassaolon hyväksymistä vaan myös valmiutta muuttaa omia tapoja. Chicha-tyyppisten ilmiöiden analysointi voi myös auttaa meitä arvioimaan Suomen mahdollisia tulevaisuuden näkymiä.

         Voiko siis Suomi muuttua tulevaisuudessa enemmän Latinalaisen Amerikan kaltaiseksi? Tämänlaisen kysymyksen asettaminen saattaa huolestuttaa monia, sillä Latinalaisen Amerikan kokemuksista tiedetään, että kulttuurien kohtaamiset ovat usein aiheuttaneet vaikeita konflikteja. Toisaalta niihin on myös liittynyt paljon luovuutta. Lähtökohtana voidaan pitää, että varsin homogeenisellä Suomella ja suomalaisilla voisi olla paljon opittavaa Perun kaltaisista maista, joissa siirtolaisvirrat ja kulttuurien kohtaamiset ovat olleet vilkkaan kansalaiskeskustelun ja kulttuurisen tuotannon teemana jo pitkään. Näin voidaan myös kääntää päälaelleen perinteinen asetelma Pohjoisesta opettajana ja Etelästä oppilaana.

         Erilaisten vaikutteiden ennakkoluulottomana yhdistäjänä La Sarita romuttaa stereotyyppistä kuvaa Latinalaisen Amerikan kulttuureista. Kun yhtye teki vuonna 2000 ensivierailunsa Suomeen, laulaja Julio Pérez ihaili sitä., kuinka vapautuneesti suomalainen yleisö pogosi limalaisen valssin tahdissa. Tämän toukokuun lopussa suomalaiselle yleisölle tarjoutuu uusi mahdollisuus avartaa näkymiään Latinalaisesta Amerikasta La Saritan saapuessa uudelle vierailulle. Samalla voimme pohtia sitä, missä määrin yhtyeen epävirallisesta sektorista ja kulttuurien sekoittumisesta kertovat laulut antavat meille välähdyksiä Suomen mahdollisista tulevaisuuksista.

Teivo Teivainen & Jaakko Valli

Takaisin